Lauantaina 29.6. ajoin ensimmäistä kertaa ikinä Tahkolla 120 km eli kahden kierroksen verran.
Kerronpa nyt miltä se tuntui ja kuinka matkanteko sujui. Julkaiskaa omat kisaraporttinne tänne niin saadaan hyvää ensikäden kerrontaa siitä miltä Tahkon kisa tuntui Maastoon polje! -jäsenistä.
Tavoitteeni oli oikeasti selvitä molemmat kierrokset suurin piirtein järjissäni maaliin. Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvin ja tunsin kuinka jalat olivat levänneet ja voimakkaan oloiset. Edellisen yön hikoilukaan ei onnistunut viemään valmistautumiselta pohjaa kun ymmärsin juoda yön aikana vettä silläkin uhalla että vessareissuja tuli muutama yön aikana. Aamulla heräsin noin puoli seitsemän aikaan ja aloin keitellä aamupuuroa, jonka toki poltin pohjaan jännityksessäni. Aamiainen oli melko tukeva vaikkei varsinaista nälkää ollutkaan, kiitos edellisen illan myöhäisen illallisen. Aamulla join myös melko paljon vettä ja urheilujuomaa koska päivästä oli tulossa kuuma (+28C). Lähtötohinoissani myös tajusin että hyvästä ennakkosuunnitelusta huolimatta en ollut tajunnut ostaa omalle huoltopaikalle kierrosten väliin mitään erikoista evästä, haaveilemastani kylmästä cokiksesta puhumattakaan. Onneksi Maastoon polje! -jäsen Katri lupautui toimimaan huoltajajani. Isot kiitokset Katrille ja Birgitalle hyvästä välipalatarjoilusta ja kannustuksesta. Aamulla huomasin myös että ajolasit olivat jossain muualla kuin mökillä, no, onneksi Tahko MTB on markkinahumuinen ja uusien lasien hankkiminen ei ollut kuin rahasta kiinni.
Puoli yhdeksän aikaan lähdimme Katrin kanssa kohti lähtöpaikkaa (Katri starttasi 25 kilometrille) ja olo oli varsin tuore. Jalat olivat virkeät ja muutenkin tuntui hyvältä. Starttipaikalla olo oli levollinen ja usko tulevaan kova. Toivottelimme Katrin kanssa hyvät matkat ja siirryimme lähtökarsinoihimme.
Keltalappuisia oli melko paljon ja yleisin kulkuneuvo näytti olevan täysjousto. Oma valintahan oli henkilökohtainen kurjisteluväline, täysjäykkä 29". Lähtölaukauksen kajahtaessa loksautin kengät kiinni ja lähdin polkemaan rauhalliseen tahtiin.
Tavoitteeni oli selvitä ensimmäisestä kierroksesta mahdollisimman rennosti ja "hengästymättä". Ajelinkin niin sanotusti tyhjäkäynnillä eli poljin vain sitä vauhtia kuin oli helppoa pitää yllä ilman terävää polkemista. Homma toimi hyvin ja ekaan huoltoon pääsin ilman suurempia puuskutuksia. Alun hiekkatie on kyllä kieltämättä aika tylsä pätkä vaikka olinkin ajaa ojaan yhdessä pehmeässä hiekkakurvissa. Ylämäissä pyrin käyttämään mahdollisimman energiatehokasta (lue pientä) vaihdetta jotta en tuhlaisi energiaa. Jätin ensimmäisen huollon kokonaan väliin kun tiesin että repussani oli urheilujuomaa vielä runsaasti vaikka olinkin pakottanut itseni juomaan ensimmäisellä pätkällä reippaasti.
Ensimmäisen huollon jälkeen alkoi nousu Kinahmille, hiekkatie jyrkkenee vähitellen ja haastaa varmasti kaiken kuntoiset. Pyrin pitämään pyöritykseni tasaisena ja riittävän kevyenä. Pyöräni kevyin välitys (26x34) on toki jonkin verran raskaampi kuin monen muun ja ohitinkin mäessä monia kanssakilpailijoita, muun muassa hyvää englantia jutelleen hepun, joka tiedusteli "is this the 25k route?". Totesin jampalle että lienee parempi palata takaisin päin sillä 45 km reittikin oli jo erkaantunut siinä vaiheessa reitistä. Tämän episodin jälkeen tapahtui lisäksi jotain aivan yllättävää, viiden aikaisemman vuoden aikana paarmat eivät ole kiinnostuneet minusta lainkaan, mutta tänä vuonna yksi mokoma puraisi vasempaan pakaraan. Noh, kerta se on ensimmäinenkin.
Hiekkatieosuus Kinahmi I onnistui todella hyvin, reisiä ei hapottanut kertaakaan ja hengitys pysyi sopivissa rajoissa. Tuntui että ajankohan liian hiljaa. Päätin kuitenkin että ekan kierroksen kuuluukin mennä helposti. Kinahmi I talutusosuudelle tullessa huomasi että kaikilla 120 km tavoittelijoilla oli siinä vaiheessa sama taktiikka, mahdollisimman vähän turhaa rehkimistä ja niin ollen kaikki siirtyivät tunkkaamaan pyörää kun jyrkkä polkuosuus alkoi. Tunkkausosuuden jälkeen edessäni ajoi ensikertalainen vanhempi herrasmies, jonka tekniikka ei ihan riittänyt Kinahmin polkuosuudella. Ajoin kuitenkin hänen perässään noin puolet osuudesta koska halusin säästää voimia. Ohituksessa on aina omat riskinsä ja ohituksen jälkeen pitäisi jaksaa painaa hetki lujempaa. Puron ylityksen jälkeen totesin kuitenkin että oma ajoni kärsii enemmän edellämenijän tempoilusta ja ilmoitin kaverille että aion ohittaa. Ohitus menikin mallikkaasti ja vedin nopeasti kasvavan 100 metrin kaulan häneen.
Kun polku laskeutuu Kinahmilta toiseen huoltoon on matkalle ripoteltu pari kinkkistä alamäkeä. Jatkoin varmisteluani ja päätin taluttaa EA1 ryhmän silmän alla olevan alamäen jotta matkanteko ei katkeaisi turhaan riskinottoon. Loppumäen hurauttelinkin sitten vauhdikkaasti toiseen huoltoon, jossa nautin urheilujuomaa ja yhden geelin. Juomareppu sai myös täydennystä. Pitkän hiekkatieosuuden ajelin taas ns. puolivaloilla enkä yrittänyt ajaa yhtään lujempaa kuin mitä kevyesti pyörittäen oli mahdollista.
Kinahmi II nousua ajelin hetken matkaa kunnes päätin että näitähän riittää ja siirryin taluttamaan. Toki näin että polkemalla aikaa olisi säästynyt noin minuutin pari ennen "Taivaan portaita". Kinahmi II jyrkimmässä kohtaa kannoin pyörääni ja spekuloimme kanssakilpailijoiden kanssa pystyisikö kukaan "Taivaan portaita" ajamaan. Joku oli kuulemma viime vuonna nähnyt kärjen ajavan ko. paikan. Suoritus olisi kyllä nähtävä itse ennenkuin uskon.
Taluttamisen jälkeen ajo oli hieman kankeaa ja tökkivää, pieniä turhia virheitä tuli liikaa ja mietin että näinköhän tästä tulee mitään. Kalkkiruukin mäessä sain kuitenkin hyvän flown päälle ja ohitseni ajanut täysjoustokaveri innostui kehumaan suoritustani huomattuaan välineeni laadun. Ihan hyvä mielihän siitä tuli.
Huollossa tankkasin taas juomaa ja banaania, josta tulikin suoritukseni kulmakivi. Hedelmä maistui ja tuntui tuovan energiaa. Geelejä söin lopulta vain 3-4. Huoltojen kolme ja neljä välillä onnistuin jopa ajamaan vähän lujempaa ilman valtavaa yrittämistä. Ajo sujui ja pyörä rullasi. Krampit pysyivät poissa ja fiilis korkealla.
Huoltojen neljä ja viisi välissä on melko teknistä pätkää mutta pyörä kulki hyvin ja vielä kun mutaakaan ei juuri ollut oli todella mukavaa tykitellä menemään. Tälläkin välillä säästeli selkeästi enkä missään nimessä antanut happojen voittaa. Ajoin kuitenkin pitkän soranousun ihan vaan näyttääkseni että jaksan. Viimeinen huolto tuli eteen jopa yllättävän nopeasti. 48 km huollossa täyttelin taas reppua ja söin vohvelia sekä kastelin kypärän alla olevaa buffia. Viilennys tuntui hyvältä, sillä kuumuus alkoi jo selkeästi tuntua.
Viimeiselle pätkälle lähdin hyvissä voimin vaikka takaraivossa kolkuttikin El Granden kohtaaminen. Kierroksen viimeinen mäki tulee aina yllättäen. Taktiikkani mäkeen oli ajaa sitä mahdollisimman pitkälle mahdollisimman vähällä hengästymisellä. Taktiikka toimikin ja himmailin aina tasaisemmilla pätkillä jotta hengitys tasaantuisi. Kahdessa kohtaa päätin taluttaa energian säästämisen vuoksi, sekä toisessa jälleen turhan riskinoton, jota eteentullut kivikko edusti. Juuri ennen metsäpätkän loppua, yhdellä kierroksella ollut kaveri totesi että. "loppuisipa tämä jo..", jolloin ajattelin itsekseni: "niin jo 65 kilsan päästä.. ". Tällöin aloin uskoa että toinen kierros on oikeasti mahdollinen. Laskettelurinteen päälle pääsin todella tuoreena ja hyvävoimaisena ja kun kuulutukset alkoivat kuulua mäen päälle asti, luulin kuulevani että juontaja totesi että "se ja se maalissa aikaan 4:36". Laskeskelin että minulta kuluisi noin kymmenen minuuttia maaliin kyseisestä paikasta ja että se olisi vielä hyväksyttävä aika ennenkuin toisen kierroksen portti sulkeutuu.
Loppulasku oli haastava, ajoin sen liiankin hiljaa ja jarrutellen. Metallinen palaneen jarrupalan tuoksu seuranani valuin mäkeä alas. Helpotus on kova kun pääsin helpommalla tieosuudelle kohti maalia. Maalissa ällistys oli kova kun huomasin että olin aiemmin kuullut väliajan väärin. Kello oli 13:10 eli olin viettänyt matkalla vain 4:10, mikä oli noin puoli tuntia vähemmin kuin edellinen ennätykseni. Valtava onnistuminen tunne levisi mieleen kun ymmärsin että olin ajanut säästellen oman ennätykseni. Lisäksi Katrin ja Birgitan huoltopalvelu kruunasi välihuollon. Katri oli selkeästi kuunnellut maastopyörälegenda Aki Korpelan oppeja energiatankkauksesta ja tarjoili minulle Fazerin mustikkapiirakkaa ja kolajuomaa. Parempaa ei voinut enää toivoa. Tauon aikana kyselin muiden Maastoon polje! -ryhmän jäsenten kuulumisia ja mutustelin mustikkaherkkua. Sen verran olin kuitenkin sekaisin että melkein päivitin Ninerin täysjoustoversioon. Onneksi huomasin erheeni ennenkuin hyppäsin uudestaan satulaan.
Toiselle kierrokselle lähdin hyvillä mielin uskoen mahdollisuuksiini. Tauon kangistamin jäsenin lähdin verryttelemään kohti kierroksen ensimmäistä huoltoa. Asfaltin puolessa välin seuraani liittyi lappeenrantalainen polkija, jonka kanssa taivalsimme matkaa leppoisia jutellen aina Kinahmi I päälle asti. Toisella kierroksen päätin pysähtyä jokaisella kierroksella ja kastelin päätäni niin usein kuin muistin. Tästä rituaalista oli selkeästi apua lämpötian edelleen pysyessä korkealla. Kinahmi I hiekkatieosuudella taivas meni hetkeksi pilveen, mikä helpotti urakkaa selkeästi. Hiekkatiepätkällä tulivat ensimmäiset selkeät krampit, mutta jotka helpottivat kun jatkoin tasaista pyörittämistä. Kinahmi I tunkkausosuudella huomasin myös että ainakaan vielä ei harmittanut yhtään olla toisella kierroksella.
Kinahmin päällä yritin pysyä uuden tuttavani perässä, mutta hän piti täysjoustollaan kovempaa vauhtia ja kun vielä tupsahdin nurin johonkin ihan mitättömään juureen, en nähnyt kaveria ennen kuin ekassa huollossa. Kaatumisen yhteydessä eturenkaani "hörppäsi" eli päästi vähän painetta sisältään. Tubelessa rengas voi niin tehdä jos siihen kohdistuu voimakas sivuttaisvoima. Pelkäsin jo pelin olleen menetetyn, mutta lopputulos oli että eturengas pehmeni juuri sopivasti. Minun olisikin pitänyt päästää juuri sen verran painetta ulos koska rengas oli selkeästi hieman liian kova.
Toisen kierroksen tokassa huollossa tankkailin taas energiaa ja yhytin lappeenrantalaisen, kenen kanssa sitten ajelin kolmanteen huoltoon. Ennen kolmatta huoltoa huoltojoukkue yllätti minut kuumalla kolajuomalla, Kauri ja Birgitta olivat tulleet autolla juuri sopivaa aikaan tiepätkälle ja saimme kulaukset energiaa. Kiitokset tässä kivasta yllätyksestä. Kolmas huolto oli muutenkin päivän kohokohtia sillä siellä tarjottiin maksua mustikkakeittoa. En tiedä mitä siihen oli sekoitettu mutta ajaminen alkoi toden teolla sujua huollon jälkeen. Matkatoverini jäi huollon jälkeen vaikka kuvittelinkin hänen olevan koko ajan kannoillani. Minulla oli kyllä ajosuraa mutta henkilö oli vain eri. No, aika aikaa kutakin ja yksilösuoritus kuitenkin oli kyseessä, ajattelin ja jatkoin omaa vauhtiani. Tässä kohtaa krampit taas palasivat reisiin, mutta jälleen kerran polkeminen auttoi.
Toiseksi viimeisessä huollossa oli kello ja kun sinne pääsin se näytti muistaakseni puolta viittä. Muistin että ensimmäisellä kierroksella minulta oli mennyt puolitoista tuntia tästä maaliin. Laskeskelin että olisi mahdollista päästä alle yhdeksän tunnin jos loppumatka menisi nappiin. Kohtuu hyvä voimaisena lähdin kuuden kilometrin tekniselle pätkälle. Tämä kohta oli ainoa, jossa tunsi lievää harmitusta matkani pituudesta johtuen. Tiesin edessä olevan ikäviä pikkunousuja ja tällä kertaa säästelin itseäni muutamassa kohtaa vaikka ajoinkin edellistä kierrosta pidemmälle "mutanousua".
Viimeinen huolto tuli taas helpotuksena ja nautin hyväksi havaittua banaania ja vohvelia antaumuksella. Viimeiselle pätkälle lähdin rentona ja päräyttelin alun alamäkeä jopa hieman huolimattomasti. Heti alkuun jouduin luovuttamaan yhden sijan jollekin todella pirteälle kuskille, mutta en antanut sen masentaa koska hänellä näytti kulkevan niin hyvin. Viimeisellä pätkällä on yllättävän paljon hiekkatietä ja viimeiset kilometrit hujahtavat todella nopeasti. El Grande alkaa nousta ennen kuin ehtii sanoa "mastodonttikolonnakatedraali"
El Grandessa poljeskelin eteenpäin väistellen muutamaa ilmeisesti ilman ajanottoa ajelevaa junioria ja naista. Kannustusta tuli kuitenkin kaikkien väsymisestä huolimatta puolin ja toisin. Jälleen jouduin jättämään El Granden jyrkimmän kohdan polkematta, mutta lohduttauduin sillä että matkaa oli kuitenkin takana jo onnistuneet 115 kilometriä. Viimeistä kivikkonousa päätin lopulta yrittää, mutta terävin isku oli jossain muualla kuin muassani. Tahkon laelle hissuttelin kramppeja aukoen.
Viimeiseen laskuun suhtauduin yhtä, ellei jopa vielä, varovaisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Varovaisuus oli kostautua kun etupyöräni lähti pomppimaan irtokivien päällä. Sain kuitenkin pyörän rauhoittumaan ja pääsin mäen taas ajamalla alas. Uudet jarrupalat ovat kyllä varmasti ostoslistalla piakkoin.
Kun käännyin loppusuoralle, jostain taakseni ilmestyi kolme tai neljä keltalappuista kuin puskista. Olivat ilmeisesti ottaneet minua kiinni loppulaskussa. Päätin että ei minua ainakaa ilman taistelua ohiteta ja aloin polkea niin lujaa kuin pääsin. Lopulta vain yksi oli takaa-ajajista vahvempi kuin minä ohitti minut kahdeksalla sekunnilla. Pah.
Maalissa mokoma tappio unohtui kun Maastoon polje! -porukka oli odottamassa minua ja onnittelemassa ensimmäisesten joukossa. Loppuaikakin jäi alle yhdeksän tunnin, josta olin kovin tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan siis mahtava reissu. Ensi vuonna uudestaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti