Evon kansallispuistossa

Metsähallitus haki loppukesästä haamuretkeilijöitä tutustumaan hallinnoimiinsa luontoretkeilykohteisiin. Haamuretkeilijöiden tarkoituksena oli vierailla eri kohteissa, kuten kansallispuistoissa, ja tutustua niiden sopivuuteen maastopyöräilyyn. Arpaonni kohtasi minut ja osakseni osui tutustuminen Evon kansallispuistoon.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli viedä Evolle ryhmä eritasoisia maastopyöräilijöitä ja arvioida Evon reittien sopivuutta maastopyöräelämysmatkailuun. Aikataulullisista haasteista johtuen päädyin kuitenkin matkaamaan Evolle yksinäni lokakuun puolen välin jälkeen. Ajankohta asetti omat rajoituksensa seikkailulle ja esimerkiksi Evokeskus ei enää ollut auki, jotta olisin päässyt tutustumaan tarjottuun informaatioon.

Haamuretkeilijän tarkoituksena oli tutustua Evon maastopyöräilyyn osoitettuihin reitteihin ja kuinka hyvin ennakkotietoa oli saatavilla. Aloitin tutustumisen luontoon.fi sivustolla, jossa Evon harrastusmahdollisuuksia kuvailtiin sanoin: "Evon retkeilyalueella on tiheä metsätieverkosto, jonka ansiosta pyöräilyyn on hyvät mahdollisuudet. Lisäksi alueen läpi kulkee valtakunnallinen pyöräilyreitti, nro 53." Sivustolta löytynyt kuvaus ei juuri herättänyt maastopyöräilijässä onnen hihkaisuja. Jo hetken maastopyöräilyä harrastanut nimittäin kaipaa jotain muuta kuin metsäteitä. Luettuani tarkemmin Evon kuvausta totesin, että missään ei maastopyöräilyä erikseen kielletä, vaan alueen poluilla saa liikkua jokamiehenoikeuksien puitteissa, jotka sallivat myös maastopyöräilyn.

Viralliset ennakkotiedot maastopyöräilymahdollisuuksista olivat siten hieman vajavaiset. Olin perehtynyt asiaan myös seuraamalla Fillarifoorumin sekä MCKramppi-maastopyöräilyporukan keskusteluja. Näiltä foorumeilta sekä muutamilta Evolla käyneiltä yksityihenkilöiltä sain vinkkejä siitä missä Evolla kannattaa pyöräillä. Sain jopa kartan, johon oli merkitty monien Ilvesreitin polkujen vaikeusasteita värikoodein. Näillä eväillä lähdin suunnittelemaan matkaani Evon kansallispuistoon.

Matkapäivän sää alkoi kauniina, aurinko nousi valaisemaan matkaa ja lämpötila oli noin 10 asteen tienoilla. Iltäpäiväksi oli luvattu vesisadetta, joten varustauduin myös kastumaan. Pakkasin reppuun vararenkaita, eväitä, työkaluja ja kahvia ja valitsin kulkupeliksi uskollisen täysjäykän Ninerin.

Aamuaurinko nousee

. 

Karhut?

Evolle päästyäni virittelin varusteet kuntoon ja lähdin poljeskelemaan rauhallisesti pohjoista ja Sorsakolua kohti. Alkuun en oikein tiennyt minne mennä. Alueella on merkittyjä reittejä, mutta ainakaan Evokeskuksen pihasta ei löytynyt täysin selkeää viitoitusta minne pitäisi mennä. Metsätaitorata ja tie olivat mahdolliset suunnat. Valitsin ensin tien, koska seuraamallani kartalla näkyi polkuja hieman myöhemmin. Jonkin matkaa kuljettuani hyppäsin kuitenkin tieltä sivuun, koska viereisessä kangasmetsässä näytti risteilevän houkuttavan näköisiä neulaspolkuja. Näillä poluilla hetken ajettuani huomasin että ne olivat merkityt "ilveksen tassuin". Päätin siis lähteä seuraamaan niitä vaikkei läheskään kaikkia kyseisistä poluista löytynyt Maanmittauslaitoksen elektroniselta kartalta.

Ilvesreitillä neulaspolkua

Tyypillistä metsätietä Evolla

Alkumatkan seurailin Sorsakolulle johtavia viittoja, joita alkoi alun kankeuden jälkeen näkyä kiitettävästi. Tein omia pistojani kartassa näkyville poluille kartoittaakseni mitä kukin kartalla näkyvä katkoviiva tarkoitti. Karkea lopputulos oli että paksumpi poluksi merkitty katkoviiva tarkoitti yläpuolella olevassa kuvassa näkyvää hieman umpeen kasvanutta metsäautotietä, joita Evon harrastusmahdollisuudet sivustolla kannustettiin käyttämään maastopyöräilyyn. Tiet olivat sinänsä hauskoja ja sopivat luonnosta nauttimiseen ja esimerkiksi maastopyöräilyä aloitteleville. Lisäksi kyseinen tieverkko on kohtuullisen tiuha puiston alueella, joten rankempien polkupätkien välissä oli hyvä hieman huilailla ja nauttia nopeasta ajamisesta.

Matkan jatkuessa kohti Sorsakolua polut kapenivat. Seurailin Ilvesreitin opasteita ja eteeni ilmestyi mitä hienoimpia maastopyöräilyyn sopivia polkuja. Keli oli hieman liukas, joten maakivien ja juurien kohdalla oli oltava varuillaan ettei ympäröivä kangasmetsä kutsunut liiaksi. Maastopyöräilijöiden vähyyden näki monessa paikassa tiukkoina mutkina poluilla, joita kävelijät ja vaeltajat olivat metsään luoneet. Mikäli poluilla olisi enemmän pyöräilijöitä, moniin kohtiin alkaisi varmasti muodostua oikoreittejä pahimpien kivikoiden ja mutkien ohi.

Kansallispuistossa puut kaatuvat, eikä niitä heti olla korjaamassa reiteiltä pois. Maastopyöräilyn sulavuutta kaatuneet puut hieman heikentivät. Sinänsä tukin ylittämisessä ei ole mitään ihmeellistä, mutta aika-ajoin ajaminen kävi vain täysin mahdottomaksi.

Ylittämätön este.

Rölliä. Teknistä. Osana maastopyöräilyä

Välillä polku oli mitä parhainta teknistä maastopyöräilyä. Aurinko pilkisteli metsän lomasta luoden kuusimetsään taianomaisen tunnelman. Maastopyöräillyyn kuuluu olennaisena osana myös pyörä kantaminen ja työntäminen, joten olin hyvin tyytyväinen reittivalintoihini, jotka oli arvostettu punaisiksi saamallani kartalla.

Taivallettuani pari tuntia metsäpoluilla ja -teillä, saavuin Sorsakolun laavulle, jossa nautin päivän ensimmäiset eväät. Joku muukin kulkija oli käynyt laavulla, koska nuotion rippeet olivat vielä lämpimät.

Sorsakolulta suuntasin uudestaan poluille. Valitsemani suunta Ravivuoren yli osoittautui aika tekniseksi ja juuri kun pääsin vauhtiin tajusin, että menen väärään suuntaan. Seuraavat puoli tuntia korsoilin* ehkä pahimmin ikinä etsiessäni kartalla näkyvää polkua, jota ei sitten koskaan löytynyt. Metsä oli tiheää ja vaikeakulkuista, mutta periksi en antanut. Lopulta löysin toisen polun pään joka vei minut takaisin reitille kohti Kinttumäkeä. Metsässä tunkkailu väsytti sen verran, että jätin suosiolla Kinttumäen laavulle menevän polun etsinnän seuraavaan kertaan ja suuntasin isompia teitä kohti pohjoista. Kivelänaholle vievä polku oli taas hienoa teknisesti todella haastavaa polkua, mutta toivoin nyt ensi kertaa retkelläni, että olisin valinnut hieman enemmän joustavan menopelin. Kristiaanilta suuntasin kohti Kelkutea. Kelkutteenharju oli todella mukavaa maastopyöräilyä - teknistä, mutta kohtuullisen jouhevaa harjupolkua. Jalkautua piti aina välillä kun polku meni vuoristorataa niin jyrkkää ylös tai alas, ettei yksinäinen retkeilijä uskaltanut ottaa loukkaantumisen riskiä. (*korsoilu - tiedät tarkkaan missä olet, mutta mitä menit sinne tekemään, on joko täysin tai lähes täysin mahdotonta)

Kelkutteenharjun päältä

Herran omakuva - harjufie

Liukasta pitkosta 

Kelkutteenharjulta laskeuduin metsäautotielle, joka osoittautui mainostetuksi pyöräilyreitti 53:ksi. Tulipa kartoitettua sekin mahdollisuus. Tien varrelta löytyi vanhan savottakämpän paikalle rakennettu mökki, joka tarjosi jopa mukavuuksia matkailijoille. Itse tyydyin täyttämään vesileilini paikalle rakennetusta kaivosta.

Kellon käydessä iltapäivää suuntasin vielä poluille, mutta seuraava tavoitteeni oli löytää sopiva laavu, jossa voisi tehdä tulet ja paistaa makkaraa. Noin puolen tunnin tekniikkajumpan päästä sopiva paikka löytyikin Koveronjärven rannasta.

Makkara maistui ja tauolla vierahti varmasti reipas puoli tuntia kahvia maistellen. Viimeinen kohteeni oli käydä valloittamassa Peikkovuori ja Syrjänalusenharju. Suuntasin etelään poiketen välillä houkutteville poluille. Ehkä paras maastopyöräilypätkä löytyi reitiltäni ennen Evon kalanviljelyntutkimuslaitosta. Polku kulki halki hakkuuaukean, mutta reitti oli puhdas hakkuujätteestä ja polku polveili vauhdikkaasti.

Peikkovuorelle nouseva polku oli melkoisen jyrkkä, jäi siis haaveeksi valloittaa ajamalla.

Syrjänalusenahrjun päällä kulki sangen tekninen polku, joka alkoi käydä väsyneiden reisien päällä matkaavalle kulkijalle hieman liian vaikeaksi. Moni paikka olisi pitänyt pystyä ajamaan, mutta aina ei vain kannata ottaa riskiä. Alkoi myös sataa ripottelemaan, joten keli muuttui astetta hankalammaksi.

Suuntasin harjulta kohti Evokeskusta. Lähestyessäni määränpäätä päätin kuitenkin tehdä vielä sakkolenkin Alinen Rautjärven ympäri. Kilometrejä ei ollut kertynyt vielä ihan niin paljon kuin olin haaveillut. Polku järven ympäri oli helppo. Niemisjärvelle vievä polku näytti erittäin kiehtovalta, mutta en sateen yltyessä ja illan hämärtyessä enää halunnut jatkaa länteen Evokeskukselta. Ensi kerralla sitten.

Palasin Evokeskukselle ja pakkasin varusteet autoon. Kalustotappioitakin tuli, huomasin hukanneeni ajolasini jonnekin Syrjäsenalusenharjulle.

Kehityskohteita Evon maastopyöräilyyn ehdin miettiä monia. Yksinkertaisimmillaan se vaatisi jonkun vapaaehtoisen aktiivipyöräilijän kartoittamaan "ajokelpoisia" polkuja sekä määrittelemään niille vaativuustasot. Ilvesverkoston merkintöihin voisi lisätä maastopyöräilyn vaativuustasomerkinnät ja risteyskohtiin voisi merkitä vaihtoehtoisia kiertoreittejä. Helppoa olisi myös jakaa reitit karttoina tai GPS jälkinä, joita voisi halutessaan seurata älypuhelimella tai muulla navigointilaitteella.

Kaiken kaikkiaan päivä oli huikaisevan hieno ja Evon metsät kutsuvat minua varmasti uudelleen. Voisin jopa kuvitella yöpyväni jollain laavulla ja viettäväni poluilla pari päivää.

Ajamani reitti. http://www.sports-tracker.com/#/workout/ramala/5450f169e4b0cc1b26600d1f

Liikunta parisuhteessa - parisuhdeliikunta - liikunta

Aamubussissa töihin körötellessäni kuuntelin sivukorvalla pari penkkiä edempänä istuvan eläkeläispariskunnan keskustelua. Pari istui kasvot minua kohti, joten saatoin tarkkailla myös heidän kasvojaan ja ruumiinkieltään. Rouvalla oli kasvoillaan perusyrmeä ilme, joka viestitti, että tällä planeetalla oli jo ihan riittämiin taaperrettu ja esimerkiksi juuri sinä siinä pari riviä taaempana et ole minulle mitään. Eläkeläisherra puolestaan oli pieni pilke silmäkulmassa elämää katseleva ja viritteli milloin mistäkin aiheesta keskustelua vaimonsa kanssa. Keskustelut noudattivat hyvin pitkälti samaa kaavaa: mies totesi jotain, josta sitten vaihdettiin muutama sana, kunnes rouva ilmoitti ettei puhu enää miehensä kanssa sanaakaan. Ruuminkieli kertoi kuitenkin, että pariskunta oli hyvinkin kiintynyt toisiinsa ja ulkopuolelta kovin tyly sanallinen kommunikaatio oli vain vuosien saatossa muodostunut rutiini. Mies nojasi vaimoonsa hieman ja nainen kiinnitti huomiota milloin sedän rukkasiin tai kenkiin. Pariskunta välitti toisistaan, vain tavassa ilmaista asioita oli (ehkä) parannettavaa.

Miksi sohaisen näin syvälliseen asiaan muuten hyvin liikunnallisessa blogissa? Olimme vaimoni kanssa viettämässä pitkää viikonloppua erään suomalaisen urheiluopiston tiloissa. Viikonloppuun sisältyi liikuntaa niin yksin, kaksin kuin ryhmässä. Oli virkistävää täyttää päivänsä vain sellaisilla asioilla joista nauttii ja jotka kehittivät niin henkistä kuin fyysistä kuntoa. Ruoka oli valmiina pöydässä, ei ollut kiire päiväkotiin, ei tarvinnut siivota, sai vain olla ja liikkua. Tällaisen loman aikana oli aikaa omille ajatuksilleen ja myös puolison ajatuksien kuuntelemiselle. Juttelimme paljon liikunnasta ja treenaamisesta, mutta myös muista perheemme asioista. Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut hyvä yrittää rauhoittua hieman enemmän ja keskittyä enemmän toiseen. Liikuntatuokioiden välissä endorfiinitaso piti elimistöä hieman korkeilla kierroksilla ja saattoi olla vaikeaa kuulla toisen asiaa oman huminan läpi. Huomasin itse ajattelevani montaa muuta asiaa yhtaikaa ja silloin tärkeä asia saattaa jäädä kuulematta.     

Parisuhteessa liikunta ja varsinkin parisuhdeliikunta ovat erittäin hyviä ja kannustettavia asioita. Yhteinen laji ei ole välttämätön ja joskus on jopa suotavaa että parisuhteessa tehdään asioita oman lajin parissa. Välttämätöntä on että osaat kuunnella puolisoasi ja ottaa huomioon myös hänen tarpeensa. Oman hyvänolon tunteen keskellä toisen sanottavaan on osattava reagoida oikein. Aikataulujen tekeminen ja elämän rytmittäminen niin että molemmat saavat omaa että yhteistä aikaa riittävästi on hankalaa, mutta palkinto odottaa noutajaansa silloin kun mieli on virkeä ja fyysinen kunto hyvä. Oman mausteensa soppaan tuovat muut perheenjäsenet joiden hyvinvointi on ehkä jopa vielä tärkeämpää kuin minkään edellämainitun. Toisaalta terve ja hyvinvoiva vanhempi on myös paljon parempi vanhempana kuin väsynyt ja kiukkuinen.

Aamuisen pariskunnan tapauksesta voimme ehkä oppia että jos et halua puhua puolisollesi niin yritä edes kuunnella. Liikunta-aikatauluja sopiessasi muista että myös puolisosi haluaa liikkua. Kun olet huimassa endorfiinihuumassa suorituksen jälkeen, muista että maailma on sinun näkökulmastasi aivan upea paikka - toinen voi olla raskaan työpäivän jälkeen aivan eri mieltä. Lenkillä on hyvä puhua asioista, liikunta nostaa virettä ja aivot saavat happea. 

Kuunnelkaa toisianne, liikkukaa ja nauttikaa. 

Valoa!

Valoa syksyyn!

Syksy tulla tupsahti ja yllätti pyöräilijän. Ei nyt onneksi ihan niinkään, koska kaikenlaista syksy-yhteensopivaa laitetta ja vaatetta tuli hankittua pitkin loppukesää ja valmistauduttua muutenkin niin sanottuun off seasoniin. Uudet valot tipahtivat postiluukusta, lämpimiä trikoita hamstrattiin lähikaupan tarjouslaarista ja huomioväreissä loistava pyöräilytakki löytyi supermarketin poistomyynnistä. Kesän aikana tapahtumista saadut buffit odottavat viikattuina käyttöä ja hiihtohanskat on kaivettu esille. Syksy ja talvi saavat tulla. 

Maastopyöräilyn näkökulmasta käsite off season on mielenkiintoinen juttu, koska sellaista ei oikeasti edes ole olemassa. Kuntohuippu oli ja meni, ja välttämättä ihan jokaiseen poikittaiseen räntäkuuroon ei ole hinkua lähteä polkemaan. Pyörä kulkee kuitenkin olosuhteista huolimatta. 

Pimeys tuo aivan uudenlaisen elementin ajamiseen kun näkökyky on rajoittunut otsalampun kapeaan keilaan. Ympäröivä maailma on synkkä ja märkä. Vanhoista tutuista poluista löytyy aivan uusia piirteitä ja lyhytkin lenkki on elämys syksyisessä metsässä. Keinovalon loisteessa alkaa myös etsiä uusia ajolinjoja, joita ei valoisaan aikaa muuten edes huomaisi. On virkistävää huomata, että aktiivinen mieli haastaa kesän aikana karttuneita ajotaitoja yrittämään mitä kummallisimpia kiven ylityksiä ja vauhtihurvittelua. Lieneekö syynä autuus, jonka tiedon puute ympäröivästä maailmasta luo. 

Viime viikon ajan pyöräilijää on myös hemmoteltu pikku yöpakkasilla jotka ovat kovettaneet ja kuivattaneet pahimpia kosteikkoja. Keli on nopea ja lumi ja jää narskuu hauskasti renkaan alla. 

Off season on myös aikaa jolloin aletaan valmistautua seuraavaan viralliseen kauteen. Innolla tutkitaan ensi kesän kilpailukalenteria ja hekumoidaan sillä mahtavalla menestyksellä, joka vain odottaa noutajaansa vaikkapa maraton cupin osakilpailuissa. Jotain tarvitsee kuitenkin tehdä talven aikana, jotta haaveet edes suurin piirtein toteutuisivat. Punttisalilla pitäisi käydä, trainerilla pitäisi polkea, treeniohjelmaa kannattaisi seurata ja harjoituksia monipuolistaa. Off season onkin ehkä enemmän henkinen asia kuin ulkoisten tekijöiden sanelema tila. Vaatii suurta itsekuria tarttua itseään niskasta ja vaatia itseltään työntekoa, joka sitten tuottaa tulosta puolen vuoden päästä. Olisi niin paljon mukavampaa vain kruisailla syksyisessä metsässä ja odotella lumen tuloa, jotta pääsisi vaikka hiihtämään tai kirmailemaan talvipoluilla.

Joka tapauksessa tapahtumakausi ei ole vielä ohi, marraskuun alussa järjestetään Kurussa pyörärogainingkilpailu. Rogaining on suunnistuksen alalaji, jossa haetaan tietyssä ajassa niin monta rastia kuin ehditään. Olennaista on osata suunnitella reitti siten, että maksimoidaan kerättyjen rastien ja pisteiden määrä ja minimoidaan liikkuminen. Pyöräillessä optimointi tarkoittaa monesti isompien teiden käyttöä, koska poluilla aikaa tärvääntyy yleensä kohtuuttomasti. Toivoa sopii että Kurun tapahtuman aikaan keli suosii ja lämpötila olisi pakkasen puolella asteen tai pari. Viime vuoden kisassa pehmeä keli söi voimia ja hidasti ajamista huomattavasti.

Tällaista tällä kertaa Maastoon polje -blogissa. Olkoon valo kanssanne ja akuissanne virtaa riittämiin, syksy on maastopyöräilijän parasta aikaa heti kevään, kesän ja talven jälkeen. 

Lost in Kajaani - seikkailu-urheilukilpailu

Keväällä kaverini Markus alkoi ehdotella kummia, Kajaanissa järjestettäisiin jo perinteisesti kolmatta kertaa seikkailu-urheilukilpailu Lost in Kajaani ja olisi kuulemma mukavaa jos sinne saisi joukkueen. No, itse en ollut edes ajatellut ryhtyväni seikkailijaksi ennenkuin Markus asian otti puheeksi. Innostuin kuitenkin niin paljon, että suostuin asiaa sen enempää ajattelematta. Päällimmäisin kysymykseni olikin ymmärtämystäni hyvin kuvaava - kuinka kylmää vesi on syyskuussa Kajaanin korkeudella? Ei siis muusta väliä, mutta kylmästä vedestä en piittaa. 

Seuraavaksi aloimme miettiä joukkueen kokoonpanoa ja muutaman mutkan kautta kolmanneksi tiimiimme tuli Kai - rutinoitunut suunnistaja ja vastaavien kilpailujen kävijä. Arvasin jo tässä vaiheessa kenestä tulisi ns "jarrumies" meidän joukkueessamme. Toisaalta tieto joukkueen jäsenten kovasta kunnosta sai treenaamaan ainakin pyöräilyä kesän aikana tehokkaasti. Juoksu jäikin sitten heikommalle ja sen kyllä kisassa huomasi. Pyöräilykuntoa testatakseni otin tavoitteeksi selvitä ensin Tahkon MTB:n kahden kierroksen matkasta, jotta saisin pohjalla ensin yhden yli kahdeksan tuntia kestävän kisan. Tahko menikin mainiosti ja usko Kajaanista selviämiseen koheni. 

Kajaaniin lähdettiin ajelemaan torstai-iltapäivällä. Lähtö ei mennyt ihan niin kuin Strömsöössä, näin Vesilahtelaisena Rämsöö olisi ollut kuvaavampi paikkakunta lähdön tunnelmille. Minulle nousi jo alkuviikosta nenänviereen inhottava patti, joka tulehdutti nenänseudun ja ylähuulen, sekä turvotti koko naaman puolittain hyvinkin kroteskin näköiseksi. Hain vaivaan antibiootin ja tiukkaa särkylääkettä ja matka alkoi pohjoiseen. Koko matkan kuulostelin vaivan astetta ja olin jo luovuttaa illan hämärtyessä kun vilunväreet alkoivat. Kuumetta saattoi siis olla ilmassa, eikä vain matkakuumetta vaan sitä oikeaa ja inhottavaa sorttia. Kajaaniin kuitenkin saavuttiin ilman suurempia ongelmia ja majoituimme Hotelli Valjukseen, kävimme nopealla illallisella ja painuimme nukkumaan. Toivoin että hyvä yöuni ja antibiootit purevat.

Aamu valkeni kauniina, olo oli suhteellisen hyvä vaikka naama olikin lähinnä epäonnistuneen kauneusleikkauksen jäljiltä - päätin että kisaan lähdetään. Pakkasin kunnioitettavan määrän lääkemateriaalia mukaan ja uskoin että näillä pärjätään. 

Haimme kilpailumateriaalin kisakansliasta aamuseitsemältä. Saimme yleiskartan ja tarkemman Kajaanin kartan joiden mukaan aloimme suunnitella reittiä hotellin aamupalalla. Kaitsu, meidän pääsuunnistajanamme, otti vastuun reitin merkkaamisesta, ja mikäs siinä oli vierestä katsellessa kun joku osaa. Reitti piirtyi varmasti kartalle. Olimme jutelleet aiemmin että emme pyri välttelemään maastoa, vaan aina kun se vaan on jotenkin perusteltavaa, yritämme löytää polkuja - tiellä ajaminen kun on aika tylsää. Spekuloimme samalla missä joudumme uimasilleen, arvauksemme ei osunut ollenkaan kohdalleen, vaan uimatouhut tulivat vastaan vasta myöhemmin.

Aamupalan jälkeen pakkasimme kamat: laukku majoitukseen, laukku kisan jälkeen ja loput tarvittavat. Järjestäjän puolesta oli tarjolla jätesäkit jonne majoituskamat tungettiin numerolapun kanssa. Siirryimme takaisin kisapaikalle nauttimaan kuulaasta aamusta, kapteenien kokouksesta sekä laskeutumiskoulutuksesta, jossa opeteltiin pukeutumaan kiipeilyvaljaisiin oikein päin.

Kisapaikalla ehdimme viettää hetken ennen starttia, aurinko paistoi lämmittäen mukavasti ja olo oli miellyttävän rento. Ehkä jopa turhan rento ottaen huomioon tulevan koitoksen.

Varttia vailla 12 siirryimme lähtökuoppiin urheilukentän laidalle, järjestäjä kertaili viime hetken ohjeita ja jakoi kartat joukkueiden eteen alassuin maahan. Tiedossa oli että ensin suunnistetaan jalan ja sen perään pyörällä. Kajaanin varuskunnan kapteeni Nönnönnöö (pahoittelut kun en muista nimeä) lähetti joukkueet matkaan kuuluvalla äänellä. Taktiikkamme seistä paikallaan ja alkaa lukea karttaa toimi, koska kaikki muut sinkoutuvat ympäri kenttää speksaamaan suunnistusta. Alkushokki oli melkoinen kun tajusimme, että kartta jonka saimme, ei pitänyt sisällään paikkaa jossa olimme. Juoksimme nopeasti pyörille, jonne olimme jättäneet muut saamamme kartat. Lisäkarttojen avulla paikallistimme sitten nopeasti minne suuntaan piti lähteä. Toki suunta oli selkeä, muiden perään mäkeä ylös. Seitsemän rastia piti löytää Kajaanin Lehtikankaan ja Palokankaan alueilla sprinttikarttaa seuraten. Kuten totesin aiemmin juoksukuntoni oli reissun heikko lenkki, jaksoin sentään juosta ekan suunnistuksen kokonaan, vaikkakin vauhtini oli kovin onnetonta. Lisävarovaisuutta toi turvonnut naamani ja sen mahdolliset sivuoireet, joita pyrin minimoimaan. Kaitsu pinkoi edellä, Markus leimaili emittiä ja minä pidin kuminauhaa kireällä häntäpäässä. :)

Suunnistuksesta selvittiin kunnialla Kaitsun suunnistuksen ollessa virheetöntä. Pyöräsuunnistus sujuikin jo minulta huomattavasti paremmin kun pysyin sentään porukan mukana. Ihan täysi isku ei ollut päällä johtuen varmasti kovasti lääkityksestä. Löysimme vaadittava yhdeksän rastia polkupyörin nopeasti ja saimme nauttia myös oikeasta polkuajosta. Ratamestari oli suuressa viisaudessaan yhdistänyt rataan myös paikallisen laskettelurinteen nousun joka kyllä pisti puuskuttamaan. 

Prologiosuuksien jälkeen jatkoimmem suunnistusta pyörin kohti ensimmäisiä tehtävärasteja. Valitettavasti juuri ennen ensimmäistä tehtävää Kaitsun takarengas puhkesi ja menetimme pyöräsuunnistuksessa saavuttamiamme sijoja roppakaupalla. Onni onnettomuudessa oli että ensimmäinen tehtävärasti oli lähellä ja sen suoritustapa mahdollisti renkaan paikkaamisen juurikaan aikaa menettämättä. Ensimmäisellä rastilla etsittiin "aarretta", eli sählypalloja hiekkakentältä. Kukin joukkueen jäsen vuorollaan kävi hakemassa pallonsa. Tällä välin kaksi muuta korjasi Kain takarengasta ja periaatteessa saimme korjattua pyörän rastin aikana. 

Rastin jälkeen alkoi matka kohti koillista ja uusia rasteja, maantiellä pyörä tuntui kulkevan hyvin, vaikkakin pääsin nauttimaan höyrylaiva Kaitsun aurinkokannen antimista ja hyvästä peesistä enemmän kuin tarpeeksi. Ryhmäajo sujui kohtuullisen hyvin muutamaa läheltä piti tilannetta lukuunottamatta, jossa kartanlukija löi jarrut lukkoon peesaajien iloksi.  

Toinen tehtävärasti (rasti 5) oli kahvakuulan heittoa viestinä noin 50 metrin matkan kukin. Rasti oli helppo ja jatkoimmekin nopeasti matkaa. Tämän jälkeen oli useamman rastin verran nopeaa pyöräsuunnistusta jossa tärkeintä oli löytää jouhevin reitti eteenpäin. Kisailimme useampaan otteeseen Team Sikaniskan kanssa vaikkakin monesti pääsimme nauttimaan heidän hyvästä pyöräilyvauhdistaan ja peesistään. Pahoittelut Sikaniskoille, kun emme vapaaehtoistuneet vetohommiin.

Rastille 11 tultaessa selkisi kovin nopeasti että täällä tutustuisimme Kainuulaiseen tummaan jokiveteen. Joka puolella vilisi uima-asuisia tai niistä pois tai niihin päin pyrkiviä kisailijoita. Rastin teemana oli uimapatjarafting eli noin 300 metriä pientä puroa pitkin joka oli täynnä majavan kaatamia puita jotka muunmuassa puhkaisivat Markuksen ja Kain patjat. Itse varustauduin märkäpaidalla ja nautin purossa uiskentelusta jopa melkoisesti. Kaitsu ja Markus eivät ehkä ihan arvostaneet hidasta matkantekoani joutuessaan odottelemaan rannalla keitettyjen rapujen värisinä. Joesta selvittiin ja jatkoimme matkaa seuraavalle tehtävälle. Markus kärsi tässä kohtaa kylmän veden aiheuttamista krampeista, mutta tokeni kuitenkin aika nopeasti. Minua kylmä vesi virkisti ja pyöräily maittoi taas.

Rasti 12 oli myös tehtävärasti jossa piti täyttää kaksi 20 litran sankoa hiekalla ja kantaa niitä noin 300 metrin matka, tyhjätä ne, ja antaa kaverille lupa viedä viestiä. Hiekka painoi paljon ja ainakin minulla sangot hinkkasivat (repivät) polviin melkoisen haavat. Hiekkaa kuitenkin siirtyi ja pääsimme eteenpäin. Kädet ja hartiat olivat täysin jumissa tämän tehtävän jälkeen ja olikin hyvä että maasto oli alkuun helppoa.

Rastille 13 mentäessä valitsimme maastopyörälle paremmin sopivan reitin ja kiipesimme melkoiselle mäelle jossa rasti odotti. Mäen päällä fiilis oli kiva kun kuulimme rastin aiheen - takaisin alas ja sitten ylös. Käykääpä Kiinassa. Mäen alla olevan paikan nimi oli sattuvasti Kiina ja siellä piti mennä käymään kerran näin lähelle satuttiin. Saimme valita menemmekö pyörän vai jalan ja valitsimme tietenkin pyörät. Alaspäin hurautimme hurjaa vauhtiaa kivikkopolkua ja löysimmekin hakkuuaukean jolla rastin piti sijaita. Reissumme ainoa suunnistusvirhe tuli Kiinassa kun karttaan merkitty aukea olikin laajentunut sitten kartan teon, etsimme rastia noin 100 metriä väärästä paikasta ja hukkasimme aikaa noin 15 minuuttia. Kun sitten löysimme rastin hyökkäsi vihainen ampiaisparvi Kain kimppuun ja koimme kolme pistoksen verran miehistötappiota. Pistoksista huolimatta kihnutimme takaisin mäen päälle ja saimme luvan jatkaa.

Kiina-rastilta jatkoimme hyvinkin jännittäviä polkuja pitkin eteenpäin. Välillä mentiin niin pieniä polkuja että ei oikein uskonut niiden vievän mihinkään. Reitti oli lopulta hyvää maastopyöräilyä ja ennenkaikkea lyhyt. Kaitsulle taas pojot hyvästä suunnistuksesta Rastille 15 saavuimme hyvissä voimin päivän pituuteen nähden. Tehtävärastilla oli tarjolla kolme erillistä tehtävää, ja minulle jäi 15 kilon levypainon kantaminen noin 30 metriä, Kaitsu kantoi 20 litran vesitonkkaa ja Markus autonrengasta. Lopuksi hiihdeltiin vielä lankkusuksilla "trindeminä" parikymmentämetriä laskettelurinteessä ja taas matka jatkui.

Loppumatka mentiin melkoista vauhtia johtuen matkalle osuneista alamäistä, ja perille majoitukseen saavuttiin pari minuuttia ennen kello seitsemää. Ulkona oli vielä valoisaa mikä oli mukava juttu. Pystytimme teltan ja aloimme sulatella minun maanantaina tekemääni ja pakastamaani pataa. Ruoka oli ravitsevaa ja lievästi savunmakuista, pakastetun setin sulattaminen retkikeittimessä ei ole ehkä kaikkein fiksuinta. 

  

Majoituksessa oli mukavaa tunnelmaa, aurinko laskin tyynen järven taa ja nuotiolla kertoiltiin sankartarinoita päivän tapahtumista. Kapteenien kokous oli kello 23 ja sitä odotellessa otimme pienet torkut teltan lämmössä. Markuksen saatua lauantain ohjeet, kävimme nopeasti lauantain reitin läpi ja suunnittelimme kuviot valmiiksi. Nukkumaan pääsimme noin kello 00:00 ja kello asetettiin soimaan aamuneljältä.

Lauantai 04:00

Kello herätti joukkomme pirteän neljältä ja lähdimme aamupalalle. Lähtöryhmämmä oli vasta 6:30 joten saimme ylimääräisen puolituntisen aamuun. Aamupala oli mahtava, kiitos järjestäjille ja leirintäalueen pitäjille: hyvää puuroa, itsetehtyjä sämpylöitä, mehua, kahvia ja leikkeleitä. Naamani oli edelleen turvoksissa mutta kipuja tai kuumeen kaltaisia tuntemuksia ei ollut. Vieläkään en näyttänyt erityisen edustavalta, mutta aloin jo tottua fiilikseen. :)

Aamiaisen jälkeen menimme puolen tunnin torkuille ja sen jälkeen pakkasimme kamat. Lähtöviivalla olimme jo varttia ennen lähtöaikaa tärisemässä. Aamu oli sumuinen ja siitä johtuen melko lämmin, niin ollen päätin lähteä pitkillä housuilla ja pelkällä ajopaidalla, mikä olikin oikea ratkaisu.

Lähtökäsky kajahti kello 6:30 ja sinkahdimme matkaan. Vauhtia tuntui löytyvän, mutta kun Team Sikaniska tuli höyryjunan lailla ohi, liimauduimme heidän peesiinsä. Matka ensimmäiselle tehtävärastille meni nopeasti vaikkakaan reitti niemen kärkeen ei ollutkaan kaikista selkein.

Ensimmäinen lauantain tehtävä oli coasteering tyyppinen rämesuunnistus. Möngimme mudassa, ravassa, rantavedessä ja vesijättömaassa noin neljän kilometrin matkan välillä upoten takapuolta myöden rantaveteen. Virkistävä kokemus täytyy sanoa. Etureiteni alkoivat krampata tällä rastilla ja tutkin suon maaperää useamman kerran tarkasti. Juu, se oli oli rahkasammalta. 

Rastila lähdettiin kohti etelää ja reitin valintamme sisälti saman Kiina mäen nousun, pienin vaihde silmään ja pikkuhiljaa ylös. Alamäki oli taas mainio emmekä hävinneet kuin muutaman sekunnin kiertoreittiä käyttäneelle joukkueelle.

Rastilla kolme suunnistettiin perinteisesti ilman reppuja ja homma sujui mallikkaasti lukuunottamatta juoksuvauhtiani. Kaitsu ja Markus yrittivät kirittää mutta jalat eivät olleen samaa mieltä. Tönkköilyä ja kramppailua koko rahalla.

Rastilla neljä oli päivän mielenkiintoisin tehtävätarjonta ainakin minulle. Tarjolla oli kolme tehtävää: trapetsihyppy telineeltä, kiipeäminen "jättilöisen" tikkaille ja ammunta. Markus vanhana reserviläisen valitsi ammunnan ja saalisti kaksi kumiankkaa varmasti ilman varapatruunoita. Kaitsu kiipesi noin nelimetrisille tikkaille joiden askelmat olivat muoviputkea ja noin metrin päässä toisistaan. Minulle jäi trapetsihyppy, joka olikin aika jännittävä. Ensin piti kiivetä noin neljään metriin 30x30cm lavalle joka oli pingotettu vaijerein puiden väliin, nousta seisomaan tasolle ja loikata noin metri eteenpäin, pari metriä korkeammalla olevaan trapetsiin. Alkuun luulin että en edes pääse ylös lavalta, mutta varmistusmiehen ohjeilla ja sisulla pääsin seisomaan. Keskittyminen ja pikku loikkaus ja voila, roikuin kuin roikuinkin trapetsilla. Fiilis oli mahtava kun pudottauduin alas varmistusköyden varassa.

Rastilla kahdeksan pääsimme melomaan. Kaksi joukkueen jäsentä meloi ensin ja sitten vaihdettiin toista melojaa. Kaitsu sai kunnian toimia perämiehenä ja suunnistajana kaksi kertaa minun ja Markuksen vaihtaessa välillä. Inkkarikanootilla melominen olikin oikin mukavaa puuhaa, lukuunottamatta perämiehen jatkuvaa urputtamista vauhdista. :) Kunnialla läpi tämäkin rasti.

Melonnan jälkeen alkoi minun paras suoritukseni tällä reissulla. Kai oli väsynyt melonnassa eikä jaksanut halkoa tuulta samaa tahtia kuin aiemmin. Jaksoin yllättävän hyvin pitää vauhtia pyörällä ja vedinkin useamman kerran joukkoa seuraavilla pyöräsiirtymillä.

Kymppirasti sisälsi suunnistusta ja täytyy taas nostaa Kaitsulle hattua suunnistustaidosta. Enhän minä tiennyt missä olimme, mutta kertaakaan ei tuntunut että olisin ottanut yhtään turhaa askelta.

Rastilla 11 juostiin viestinä raviradan ympäri, en vaivautunut edes ottamaan pyöräilykenkiä pois vaan köpsöttelin kovilla pohjilla noin seitsemän minuutin kierroksen. Kaitsulta löyty juoksuvauhtia ja hän tempaisi kierroksen vähän yli nejään minuuttiin, Markus taas noin 5 minuuttiin. Juoksun uuvuttamat poijaat peesailivat ihan mielellään tämän urakan jälkeen. No, tunsinpa itseni tarpeelliseksi. :)

Reittimme rastille 12 sisälsi paljon oikeaa maastoa. Myöhemmin GPS seurantaa katsellessa olisi ollut fiksumpaa ajaa tietä pitkin, mutta olisihan nuo polut jääneet silloin ajamatta. Väsymyksestä huolimatta oli kiva huomata että tekniikka on selkärangassa ja polut oli hauska rymistää (toim. huom. täysjäykkä Niner).

Edessä oli enää "loppusota". Ihan emme aavistaneet sen massiivisuutta ja luonnetta. Hajontarasteja oli kuusi kappaletta joista ensimmäisellä jouduimme jonottamaan noin 15 minuuttia. Huolimatta saamistani täysistä sakoista rastin kokonaiskesto oli enemmän kuin mitä minun suoritukseen meni. Ai mitäkö jouduin tekemään, no, pelaamaan kännykkäpeliä, jossa selvisin huimat 16 sekuntia, seurauksena 184 sekuntia odottamista ja kaksi kertaa 400 m sakkokierrosta. Markus ajeli Segwaylla ja Kaitsu jonotti ja nöyryytti suunnistuspeliä.

B-hajonnassa järjesteltiin renkaita paikasta toiseen ja käytettävissä olevasta viidestä minuutista käytimme 90 sekuntia, joten pojot siitä meille. Juokseminen rastilta toiselle oli minun kohdallani lähinnä vitsi vaikka aina lopulta perille pääsimme. 

C-rastilla laskeuduimme muutaman minuutin jonotuksen jälkeen katolta alas noin kymmenen metrin matkan. Hauskaa hommaa.

D-rastilla oli minulle selkeästi päivän "hajonta"-rasti. Armeijan kuntorata, jossa piti mennä yli ja ympäri jos jonkinlaista. Yhdellä esteellä meidän oli otettava sakkokierros, kun en kertakaikkiaan päässyt loikkimaan esteen yli Kain ja Markuksen avusta huolimatta. Parin seinän yli pojat minut sitten lähinnä nostivat, onneksi joukkuehenki sen kesti. Kiitos siitä. :)

Viimeinen tehtävärasti toi meidät pienen lammen rantaan, jossa tehtävänä oli jälleen yli ja ympäri. Kaksi joukkueen jäsentä juokseen lammen ympäri noin 1,9 kilometriä ja yksi ui ~200 metriä sen yli edestakaisin. Valitsin epäröimättä uinnin, koska tiesin että jalkani eivät halunneet juosta enää yhtään ylimääräistä. Pelastusliivit ja märkäpaita päälle ja housut jalassa uimaan. Mahtavan virkistävä kokemus.

Lopuksi vaelsimme takaisin kisapaikalle ja loppu ponnistuksena oli kiertää urheilukenttä. Olivat mokomat vielä tiputelleet muutaman esteen matkalle ja tottakai vesiesteen kautta piti mennä. Aloin jo pitää vesielementistä tässä kohtaa niin paljon että maksimoin vedessä oloaikani kiipeämällä esteen syvään päähän ja kulkemalla sen halki koko matkan.

Kavereiden kannustus auttoi sen verran että kehittelin jostain jopa pienen loppukirin. Vauhdin kasvu oli huimaa, ehkäpä 6km/h --> 7km/h. 

Maalissa oli hyvä hymyillä edelleen turvonnutta hymyään.

Vaikeuksistani huolimatta tapahtuma oli todella hienosti järjestetty ja reitti monipuolinen. Olimme lopputuloksissa yhdeksäntiä miesten sarjassa, mikä oli ainakin minulle oikein tyydyttävä sija. Paremmalla juoksuharjoittelulla ja ilman tulehdusta voisi jossitella vaikka mitä, mutta lienee parempi jättää sen todentaminen ensi vuoteen. ;) 

Lopuksi päivien kartat:

  

Tahko x 2

Tahko x 2

Lauantaina 29.6. ajoin ensimmäistä kertaa ikinä Tahkolla 120 km eli kahden kierroksen verran. 
Kerronpa nyt miltä se tuntui ja kuinka matkanteko sujui. Julkaiskaa omat kisaraporttinne tänne niin saadaan hyvää ensikäden kerrontaa siitä miltä Tahkon kisa tuntui Maastoon polje! -jäsenistä. 

Tavoitteeni oli oikeasti selvitä molemmat kierrokset suurin piirtein järjissäni maaliin. Kisaan valmistautuminen oli mennyt hyvin ja tunsin kuinka jalat olivat levänneet ja voimakkaan oloiset. Edellisen yön hikoilukaan ei onnistunut viemään valmistautumiselta pohjaa kun ymmärsin juoda yön aikana vettä silläkin uhalla että vessareissuja tuli muutama yön aikana. Aamulla heräsin noin puoli seitsemän aikaan ja aloin keitellä aamupuuroa, jonka toki poltin pohjaan jännityksessäni. Aamiainen oli melko tukeva vaikkei varsinaista nälkää ollutkaan, kiitos edellisen illan myöhäisen illallisen. Aamulla join myös melko paljon vettä ja urheilujuomaa koska päivästä oli tulossa kuuma (+28C). Lähtötohinoissani myös tajusin että hyvästä ennakkosuunnitelusta huolimatta en ollut tajunnut ostaa omalle huoltopaikalle kierrosten väliin mitään erikoista evästä, haaveilemastani kylmästä cokiksesta puhumattakaan. Onneksi Maastoon polje! -jäsen Katri lupautui toimimaan huoltajajani. Isot kiitokset Katrille ja Birgitalle hyvästä välipalatarjoilusta ja kannustuksesta. Aamulla huomasin myös että ajolasit olivat jossain muualla kuin mökillä, no, onneksi Tahko MTB on markkinahumuinen ja uusien lasien hankkiminen ei ollut kuin rahasta kiinni. 

Puoli yhdeksän aikaan lähdimme Katrin kanssa kohti lähtöpaikkaa (Katri starttasi 25 kilometrille) ja olo oli varsin tuore. Jalat olivat virkeät ja muutenkin tuntui hyvältä. Starttipaikalla olo oli levollinen ja usko tulevaan kova. Toivottelimme Katrin kanssa hyvät matkat ja siirryimme lähtökarsinoihimme. 

Keltalappuisia oli melko paljon ja yleisin kulkuneuvo näytti olevan täysjousto. Oma valintahan oli henkilökohtainen kurjisteluväline, täysjäykkä 29". Lähtölaukauksen kajahtaessa loksautin kengät kiinni ja lähdin polkemaan rauhalliseen tahtiin. 

Tavoitteeni oli selvitä ensimmäisestä kierroksesta mahdollisimman rennosti ja "hengästymättä". Ajelinkin niin sanotusti tyhjäkäynnillä eli poljin vain sitä vauhtia kuin oli helppoa pitää yllä ilman terävää polkemista. Homma toimi hyvin ja ekaan huoltoon pääsin ilman suurempia puuskutuksia. Alun hiekkatie on kyllä kieltämättä aika tylsä pätkä vaikka olinkin ajaa ojaan yhdessä pehmeässä hiekkakurvissa. Ylämäissä pyrin käyttämään mahdollisimman energiatehokasta (lue pientä) vaihdetta jotta en tuhlaisi energiaa. Jätin ensimmäisen huollon kokonaan väliin kun tiesin että repussani oli urheilujuomaa vielä runsaasti vaikka olinkin pakottanut itseni juomaan ensimmäisellä pätkällä reippaasti.

Ensimmäisen huollon jälkeen alkoi nousu Kinahmille, hiekkatie jyrkkenee vähitellen ja haastaa varmasti kaiken kuntoiset. Pyrin pitämään pyöritykseni tasaisena ja riittävän kevyenä. Pyöräni kevyin välitys (26x34) on toki jonkin verran raskaampi kuin monen muun ja ohitinkin mäessä monia kanssakilpailijoita, muun muassa hyvää englantia jutelleen hepun, joka tiedusteli "is this the 25k route?". Totesin jampalle että lienee parempi palata takaisin päin sillä 45 km reittikin oli jo erkaantunut siinä vaiheessa reitistä. Tämän episodin jälkeen tapahtui lisäksi jotain aivan yllättävää, viiden aikaisemman vuoden aikana paarmat eivät ole kiinnostuneet minusta lainkaan, mutta tänä vuonna yksi mokoma puraisi vasempaan pakaraan. Noh, kerta se on ensimmäinenkin.

Hiekkatieosuus Kinahmi I onnistui todella hyvin, reisiä ei hapottanut kertaakaan ja hengitys pysyi sopivissa rajoissa. Tuntui että ajankohan liian hiljaa. Päätin kuitenkin että ekan kierroksen kuuluukin mennä helposti. Kinahmi I talutusosuudelle tullessa huomasi että kaikilla 120 km tavoittelijoilla oli siinä vaiheessa sama taktiikka, mahdollisimman vähän turhaa rehkimistä ja niin ollen kaikki siirtyivät tunkkaamaan pyörää kun jyrkkä polkuosuus alkoi. Tunkkausosuuden jälkeen edessäni ajoi ensikertalainen vanhempi herrasmies, jonka tekniikka ei ihan riittänyt Kinahmin polkuosuudella. Ajoin kuitenkin hänen perässään noin puolet osuudesta koska halusin säästää voimia. Ohituksessa on aina omat riskinsä ja ohituksen jälkeen pitäisi jaksaa painaa hetki lujempaa. Puron ylityksen jälkeen totesin kuitenkin että oma ajoni kärsii enemmän edellämenijän tempoilusta ja ilmoitin kaverille että aion ohittaa. Ohitus menikin mallikkaasti ja vedin nopeasti kasvavan 100 metrin kaulan häneen. 

Kun polku laskeutuu Kinahmilta toiseen huoltoon on matkalle ripoteltu pari kinkkistä alamäkeä. Jatkoin varmisteluani ja päätin taluttaa EA1 ryhmän silmän alla olevan alamäen jotta matkanteko ei katkeaisi turhaan riskinottoon. Loppumäen hurauttelinkin sitten vauhdikkaasti toiseen huoltoon, jossa nautin urheilujuomaa ja yhden geelin. Juomareppu sai myös täydennystä. Pitkän hiekkatieosuuden ajelin taas ns. puolivaloilla enkä yrittänyt ajaa yhtään lujempaa kuin mitä kevyesti pyörittäen oli mahdollista.

Kinahmi II nousua ajelin hetken matkaa kunnes päätin että näitähän riittää ja siirryin taluttamaan. Toki näin että polkemalla aikaa olisi säästynyt noin minuutin pari ennen "Taivaan portaita". Kinahmi II jyrkimmässä kohtaa kannoin pyörääni ja spekuloimme kanssakilpailijoiden kanssa pystyisikö kukaan "Taivaan portaita" ajamaan. Joku oli kuulemma viime vuonna nähnyt kärjen ajavan ko. paikan. Suoritus olisi kyllä nähtävä itse ennenkuin uskon.  

Taluttamisen jälkeen ajo oli hieman kankeaa ja tökkivää, pieniä turhia virheitä tuli liikaa ja mietin että näinköhän tästä tulee mitään. Kalkkiruukin mäessä sain kuitenkin hyvän flown päälle ja ohitseni ajanut täysjoustokaveri innostui kehumaan suoritustani huomattuaan välineeni laadun.  Ihan hyvä mielihän siitä tuli. 

Huollossa tankkasin taas juomaa ja banaania, josta tulikin suoritukseni kulmakivi. Hedelmä maistui ja tuntui tuovan energiaa. Geelejä söin lopulta vain 3-4. Huoltojen kolme ja neljä välillä onnistuin jopa ajamaan vähän lujempaa ilman valtavaa yrittämistä. Ajo sujui ja pyörä rullasi. Krampit pysyivät poissa ja fiilis korkealla.

Huoltojen neljä ja viisi välissä on melko teknistä pätkää mutta pyörä kulki hyvin ja vielä kun mutaakaan ei juuri ollut oli todella mukavaa tykitellä menemään. Tälläkin välillä säästeli selkeästi enkä missään nimessä antanut happojen voittaa. Ajoin kuitenkin pitkän soranousun ihan vaan näyttääkseni että jaksan. Viimeinen huolto tuli eteen jopa yllättävän nopeasti. 48 km huollossa täyttelin taas reppua ja söin vohvelia sekä kastelin kypärän alla olevaa buffia. Viilennys tuntui hyvältä, sillä kuumuus alkoi jo selkeästi tuntua.

Viimeiselle pätkälle lähdin hyvissä voimin vaikka takaraivossa kolkuttikin El Granden kohtaaminen. Kierroksen viimeinen mäki tulee aina yllättäen. Taktiikkani mäkeen oli ajaa sitä mahdollisimman pitkälle mahdollisimman vähällä hengästymisellä. Taktiikka toimikin ja himmailin aina tasaisemmilla pätkillä jotta hengitys tasaantuisi. Kahdessa kohtaa päätin taluttaa energian säästämisen vuoksi, sekä toisessa jälleen turhan riskinoton, jota eteentullut kivikko edusti. Juuri ennen metsäpätkän loppua, yhdellä kierroksella ollut kaveri totesi että. "loppuisipa tämä jo..", jolloin ajattelin itsekseni: "niin jo 65 kilsan päästä.. ". Tällöin aloin uskoa että toinen kierros on oikeasti mahdollinen. Laskettelurinteen päälle pääsin todella tuoreena ja hyvävoimaisena ja kun kuulutukset alkoivat kuulua mäen päälle asti, luulin kuulevani että juontaja totesi että "se ja se maalissa aikaan 4:36". Laskeskelin että minulta kuluisi noin kymmenen minuuttia maaliin kyseisestä paikasta ja että se olisi vielä hyväksyttävä aika ennenkuin toisen kierroksen portti sulkeutuu.

Loppulasku oli haastava, ajoin sen liiankin hiljaa ja jarrutellen. Metallinen palaneen jarrupalan tuoksu seuranani valuin mäkeä alas. Helpotus on kova kun pääsin helpommalla tieosuudelle kohti maalia. Maalissa ällistys oli kova kun huomasin että olin aiemmin kuullut väliajan väärin. Kello oli 13:10 eli olin viettänyt matkalla vain 4:10, mikä oli noin puoli tuntia vähemmin kuin edellinen ennätykseni. Valtava onnistuminen tunne levisi mieleen kun ymmärsin että olin ajanut säästellen oman ennätykseni. Lisäksi Katrin ja Birgitan huoltopalvelu kruunasi välihuollon. Katri oli selkeästi kuunnellut maastopyörälegenda Aki Korpelan oppeja energiatankkauksesta ja tarjoili minulle Fazerin mustikkapiirakkaa ja kolajuomaa. Parempaa ei voinut enää toivoa. Tauon aikana kyselin muiden Maastoon polje! -ryhmän jäsenten kuulumisia ja mutustelin mustikkaherkkua. Sen verran olin kuitenkin sekaisin että melkein päivitin Ninerin täysjoustoversioon. Onneksi huomasin erheeni ennenkuin hyppäsin uudestaan satulaan.

Toiselle kierrokselle lähdin hyvillä mielin uskoen mahdollisuuksiini. Tauon kangistamin jäsenin lähdin verryttelemään kohti kierroksen ensimmäistä huoltoa. Asfaltin puolessa välin seuraani liittyi lappeenrantalainen polkija, jonka kanssa taivalsimme matkaa leppoisia jutellen aina Kinahmi I päälle asti. Toisella kierroksen päätin pysähtyä jokaisella kierroksella ja kastelin päätäni niin usein kuin muistin. Tästä rituaalista oli selkeästi apua lämpötian edelleen pysyessä korkealla. Kinahmi I hiekkatieosuudella taivas meni hetkeksi pilveen, mikä helpotti urakkaa selkeästi. Hiekkatiepätkällä tulivat ensimmäiset selkeät krampit, mutta jotka helpottivat kun jatkoin tasaista pyörittämistä. Kinahmi I tunkkausosuudella huomasin myös että ainakaan vielä ei harmittanut yhtään olla toisella kierroksella. 

Kinahmin päällä yritin pysyä uuden tuttavani perässä, mutta hän piti täysjoustollaan kovempaa vauhtia ja kun vielä tupsahdin nurin johonkin ihan mitättömään juureen, en nähnyt kaveria ennen kuin ekassa huollossa. Kaatumisen yhteydessä eturenkaani "hörppäsi" eli päästi vähän painetta sisältään. Tubelessa rengas voi niin tehdä jos siihen kohdistuu voimakas sivuttaisvoima. Pelkäsin jo pelin olleen menetetyn, mutta lopputulos oli että eturengas pehmeni juuri sopivasti. Minun olisikin pitänyt päästää juuri sen verran painetta ulos koska rengas oli selkeästi hieman liian kova.

Toisen kierroksen tokassa huollossa tankkailin taas energiaa ja yhytin lappeenrantalaisen, kenen kanssa sitten ajelin kolmanteen huoltoon. Ennen kolmatta huoltoa huoltojoukkue yllätti minut kuumalla kolajuomalla, Kauri ja Birgitta olivat tulleet autolla juuri sopivaa aikaan tiepätkälle ja saimme kulaukset energiaa. Kiitokset tässä kivasta yllätyksestä. Kolmas huolto oli muutenkin päivän kohokohtia sillä siellä tarjottiin maksua mustikkakeittoa. En tiedä mitä siihen oli sekoitettu mutta ajaminen alkoi toden teolla sujua huollon jälkeen. Matkatoverini jäi huollon jälkeen vaikka kuvittelinkin hänen olevan koko ajan kannoillani. Minulla oli kyllä ajosuraa mutta henkilö oli vain eri. No, aika aikaa kutakin ja yksilösuoritus kuitenkin oli kyseessä, ajattelin ja jatkoin omaa vauhtiani. Tässä kohtaa krampit taas palasivat reisiin, mutta jälleen kerran polkeminen auttoi.

Toiseksi viimeisessä huollossa oli kello ja kun sinne pääsin se näytti muistaakseni puolta viittä. Muistin että ensimmäisellä kierroksella minulta oli mennyt puolitoista tuntia tästä maaliin. Laskeskelin että olisi mahdollista päästä alle yhdeksän tunnin jos loppumatka menisi nappiin. Kohtuu hyvä voimaisena lähdin kuuden kilometrin tekniselle pätkälle. Tämä kohta oli ainoa, jossa tunsi lievää harmitusta matkani pituudesta johtuen. Tiesin edessä olevan ikäviä pikkunousuja ja tällä kertaa säästelin itseäni muutamassa kohtaa vaikka ajoinkin edellistä kierrosta pidemmälle "mutanousua".

Viimeinen huolto tuli taas helpotuksena ja nautin hyväksi havaittua banaania ja vohvelia antaumuksella. Viimeiselle pätkälle lähdin rentona ja päräyttelin alun alamäkeä jopa hieman huolimattomasti. Heti alkuun jouduin luovuttamaan yhden sijan jollekin todella pirteälle kuskille, mutta en antanut sen masentaa koska hänellä näytti kulkevan niin hyvin. Viimeisellä pätkällä on yllättävän paljon hiekkatietä ja viimeiset kilometrit hujahtavat todella nopeasti. El Grande alkaa nousta ennen kuin ehtii sanoa "mastodonttikolonnakatedraali", jos nyt siinä vaiheessa enää on keskittymiskykyä jäljellä moiseen. 

El Grandessa poljeskelin eteenpäin väistellen muutamaa ilmeisesti ilman ajanottoa ajelevaa junioria ja naista. Kannustusta tuli kuitenkin kaikkien väsymisestä huolimatta puolin ja toisin. Jälleen jouduin jättämään El Granden jyrkimmän kohdan polkematta, mutta lohduttauduin sillä että matkaa oli kuitenkin takana jo onnistuneet 115 kilometriä. Viimeistä kivikkonousa päätin lopulta yrittää, mutta terävin isku oli jossain muualla kuin muassani. Tahkon laelle hissuttelin kramppeja aukoen.

Viimeiseen laskuun suhtauduin yhtä, ellei jopa vielä, varovaisemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Varovaisuus oli kostautua kun etupyöräni lähti pomppimaan irtokivien päällä. Sain kuitenkin pyörän rauhoittumaan ja pääsin mäen taas ajamalla alas. Uudet jarrupalat ovat kyllä varmasti ostoslistalla piakkoin. 

Kun käännyin loppusuoralle, jostain taakseni ilmestyi kolme tai neljä keltalappuista kuin puskista. Olivat ilmeisesti ottaneet minua kiinni loppulaskussa. Päätin että ei minua ainakaa ilman taistelua ohiteta ja aloin polkea niin lujaa kuin pääsin. Lopulta vain yksi oli takaa-ajajista vahvempi kuin minä ohitti minut kahdeksalla sekunnilla. Pah.

Maalissa mokoma tappio unohtui kun Maastoon polje! -porukka oli odottamassa minua ja onnittelemassa ensimmäisesten joukossa. Loppuaikakin jäi alle yhdeksän tunnin, josta olin kovin tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan siis mahtava reissu. Ensi vuonna uudestaan?